Juuri tänä aamuna ti 29.1.2013
Istun aamupalalla, olohuoneen puolella pauhaa - no pauhaa.. joka tapauksessa pauhailee lasten aamuohjelma, jota Theo katsoo. Tuli sponttaani tarve kirjoittaa. Valvottuani eilen "taas" niinkuin niin monena muunakin yönä pitkälle pikkutunneille ja mieleni koetti taas jälleen kerran ratkaista tuhatta asiaa kerralla - ja toden totta olen niin paineisessa pisteessä tällä hetkellä yritykseni kanssa ettei meinaa enää parin vuoden puristuksen jälkeen erkkari riittää. Yritystähän on pyöritetty viisi vuotta, mutta jatkuva paine sen pystyssä pitämisestä on roikkunut ainoastaan mun niskassa viimeiset pari vuotta. Ollaan tässä parin kuukauden aikana ajauduttu tilanteeseen, jossa pitäisi uudelleen muokata koko toiminta. Suuria mahtavia lupauksia on ilmassa, mutta onhan niitä rehellisyyden nimissä nähty ennenkin - vai olenko vain minä nähnyt? Mutta onhan tämä konkreettisempaa kuin koskaan. Tänään ovesta pitäisi tupsahtaa sisään koko sarja teollisuustason koneistusta -- tai ehkä huomenna.
Olen todella väsynyt ja jostain ilmaantui yön aikana vasemman lapaluun alaosaan julmehko kipu. Hupaisaa sinänsä, sillä viimeisenä eilen yöllä purkasin pohtimaan printterin ulos huudattamien pohjakuvien ääreen jälleen sadannen tuhannen kerran järjestystä mihin koko neljänsadan neliön tilan "voisi" (totuus on että on pakko) uudelleen järjestää. Tätä tosin olen tehnyt koko elämäni. Uudelleen järjestänyt ja järjestänyt.. sama teemaa niin tässä ympärillä olevassa tekstissä kuin tässäkin purkautumisessa. Ja kohta loppuu aika kesken tällekkin ja on lähdettävä eteenpäin... tarhaan ja bussiin ja ja ja...
No, nyt siis tänä vielä toistaiseksi pimeänä aamuna mieleeni tulikin moinen idea, että mitäpä jos alkaisinkin pitää täällä ihan päiväkirjaa? Harvemmin varmaan yrittäjyyttä pääsee yrittäjän itsensä kuvaamana seuraamaan ikään kuin yksityisen näkövinkkelin kautta. Joka tapauksessa eihän minulla oikein mitään muuta purettavaa ole kuin se mitä yrityksessäni tapahtuu - ihan totta kuullostaako kamalalta? No, se on sentään totta. Jos otan kirjamuotoisen päiväkirjan ja lataan sinne tätä kamaa, ottaa vaan päähän lukea niitä jälkikäteen. Paljon mielummin lataan sen kaiken tänne "bittiavaruuteen", josta se sitten jonain päivänä iskeytyy ehkä jonkun silmiin, joka asiasta on kiinnostunut tai sitte katoaa johonkin sähköiseen taivaaseen.
Myöhemmin... Koko matkan töihin itkun partaalla. Hillitön suru valuu päällä kuin tuskainen massa. Kaikki rakenteet - oli ne sitten orgaanisia tai ei, kaikuu surullista tyhjää. Massive Attackin unleashed soundtrackki korvissa kaikuu yhtä surullisen tyhjänä. Koko tämä todellisuus, mikä on vain värähdys peilikuvassa ja samassa aikakautisessa hetkessä se on enää vain muisto tai kaiku, jonka painoarvoa ihmiskunnan kehityksessä voidaan tuskin havaita. Mitä suuremassa paineessa ihminen elää, sitä tummemmin tulee kai pohtineeksi koko elämän mielekkyyttä ja merkitystä.
Ja kuinka voikaan asiat muuttua. Jos ei muuta niin tämä elämä opettaa minulle muutoksen. Sen minkä juuri uskoit todeksi. Oletko valmis päästämään siitä irti? Oletko valmis luopumaan sen tuomasta turvasta tai pohjan luovasta tunteesta missä apeus ja pimeys syleilee, jossa ahdinko on ystävä ja turvaa luova olemassaolon tosi. Jos niin päätät, on se niin - ja niin se on - kaikki pysyy ennallaan muuttumattomana mielessäsi.. kunnes ehkä jo jossain toisessa muodossa muistat, miten sen riippuva olemus sinussa luokin tietään ulos ja löydät keinon.
Jossain toiveen kätkössä majailee innostus olemassaolomme todellisuuden raadollisuuden kauneudesta. Ja kuinka vapauttaessamme itsemme sen ikeestä, löydämme itsemme luomasta uutta. Luomasta todellisuutta, jonka kuva onkin päinvastainen edelliseen. Ja rakastamme kaikkea sitä minkä se piirtää ympärillemme sielumme hymyillessä sille viatonta ja armahdettua iloaan. On olemassa olomme (olemisemme) moninaiset kasvot. Todellisen muodon kasvot, jotka samalla huutavat tuskassa ja surussa, myhäilevät orastavassa arveluksessa ja iloitsevat onnea kauneuden kukoistuksessa. Niin ovat olemassa kaikki ja vain me Itse olemme valmiit vastaanottamaan sen.
Hyperpäänsisäistä. Ja niin sen tulikin olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti