Ote päiväkirjasta 29.10.2012
Paatoksen pauhussa, tunteiden tuiverruksessa - välinpitämättömyyden väljähdyksessä.
Siellä kuljemme sumuisilla soilla, joka kantaa ja antaa myöden Karman sanelemalla tavalla.
Monet veljet - kuolleet tuskasta, antautuneet surussaan, menettäneet voimansa uskoa.
Ja mitä tuleekaan heistä varjojen janoamista välineistä, kohtalon koeattamista orvoista.
Siksi ovat tuleva - mistä ovat tulleet. Samasta alkulähteestä samaan päämäärään saapuvaisina.
Heikot - Ne väsyneet pääsevät kotiin, turvaan aiemmin - tietämättä edes tulleensa sinne.
Juopuvat harhaisessa kuvajaisessa. Todesta kaukana toden totta, vailla tietoa moisesta.
Vääryytensä vääristäminä - tuskansa turruttamina. Pakenevien varjojen mailla, jossa etsivät keinoa pois yksinäisyydestään, joka huutaa ja on aina läsnä.
Uskovat itsensä olevaisiksi edelleen, tuntevat toisensa todeksi.
Nauttivat hetkellisistä huveista, mahtipontisista fanfaareista.
Ja he silti kalpenevat ja värisevät sisällään huomatessaan tuomionsa.
Heille huomion pitäminen muussa on kaikki mitä on. Onhan heillä ilo ja onni - vaan riippuvainen häivähdyksen väreestä se on, mutta totta ei ole mikään tuo. Vaipuen pimeään, kylmään karmalliseen viimaan on häipyvä se, mitä pitivät pysyväisenä.
On aika arvion. Kuinka kävivätkään läpi tuon hurmion. Janosivat voittoa. Nauttivat kiitoksesta. Oliko pysyväsitä onnea tuonelassa tuossa? Ei todellakaan majaile onni siellä, missä ilmiöt kumpuuvat. Missä kylmä nauru raikaa. Näiden bardojen/ välitilojen juottolat ammentavat hetkellisiä armojaan.
Vasta kun kysyjä on ymmällään eikä todeksi elämäänsä voi uskoa, aukeaa mahdollisuus vapauteen - siihen todelliseen paluuseen.
Ja mikä onkaan tuo suuri autuus. Mahdoton sanoin kuvata, mahdoton mielessä maalata.
Pitkän taipaleen takana - tuo väreilevä valo viiasaudessa ja myötätunossa olevainen, jossa liha palaa vapauttaen siitä kaikesta, joka joskus kahlitsi ja tätä vapautta niin janosi.
Syytön syy kaiken olevaisen takana, se joka on ja ilmentää itsensä määrättömien aikojen manvantarisissa tuoksinnoissa - vain jälleen tullakseen yhdeksi ainoaksi olevaisuuden ytimeksi. Ainoaksi, joka näin yhteen tullessaan vajoaa aina vain syvenevään rauhaan.
Aina vain puhtaampaa platinaa - osana ketjua, joka ei koskaan todella katkea.
Niin me totuuden toverit, armottoman antaumuksen veljet, kuljemme täällä.
Olkoon siis voimaa työssämme, uskoa olevaisuudessamme. Olkoon se harhaa tai illuusiota. Se mikä on totuus johtaa oikeaan - ohjaa aina kotiinsa.
Se, joka todella pyytää, sille annetaan ja kuten sanottu - se joka kolmasti kolkuttaa - sille ovet avautukoon.
Tehkäämme siis pyydetty antaumuksella välittämättä muodosta. Antakaamme se uhrauksena kaikille, jotka niin toivovat.
Ja voi sinä kuulija, joka mietit mistä tulivatkaan nuo sanat moiset, ei toki tulleet sanat siitä olevaisesta, muodosta katovasta. Niin on avattu ensin portit ajan ja porttien lukot. Lukot ovat muistissa siinä iäisyyden kartassa. Akaasista olevaikseksi tulleesta oleva kumpuaa ja johon se palaa.
Se kartta on piirtynyt kaikkiin meihin ja kaikkiin niihin. Aistiviin ja kokeviin ja sieltä se on löydettävissä.
Älkää tuomitko näin todistavaa, sillä on väylä tulevaan. Tulevaan siinä minkä tunnistat pian omaksesi.
On se hänelle lahja ajan, lahja aikain takana, muistojen tuolle puolen, jotka on esiin nostettu. Todellisen voittajan hahmon havainto ja pitkästi siihen pyrkinyt.
Älä siis anna katkeran katalan käärmeen sisimässäsi nousta. Turhaa se on - ei se sinua johda. Harhaan vie taas syvemmälle luvaten loistoa, helpotusta - jos sitäkään.
Ponnistele vain kohden pian edessäsi seuraavan valopisteen näät.
Ja mitä ovatkaan nämä sanat jota kuulet. Sanoja yksinkertaisen veljen, joka on kulkenut tovin ja toisenkin tässä ja toisaalla.
Kulje siis eteen,
Kulje siis taakse.
Kesytä aika ja ymmärrä hetkesi koittaneen.
Kulje tee tointas, mut älä anna valon häiveen kadota koskaan luotas.
On vain yksi tie,
ja se mitä kuljet on juuri se mikä pitää.
