ETENEMISEN TIELLÄ RAAKILE OSA 4

Ja aika kuluu.. mitäpä tuosta. Olen hämmentävän huonossa mielentilassa jälleen. Kuinka kauan takki voi vain olla tyhjä. Tämä johtunee siitä valtavasta ponnistuksesta mitä näimme ja näin Kierrästystehdas tapahtuman eteen ja erityisesti sen näytöksen eteen, josta palaute jäi jälleen hyvin mitättömäksi. Aiemmin "droppi" on tullut suuren ponnistuksen jälkeen nopeammin - vai onko.. ?

Olen kuusi vuotta rakentanut yritystä, joka nyt pikku hiljaa alkaa olla konspetoinniltaan valmis. Mentyään moneen kertaan uusiksi ja jälleen uusiksi. Ja nyt kun palaset alkavat olla kohdillaan se ei enää inspiroi minua kovinkaan. Ehkäpä myös siksi, että tiedän roolini yritykseni toiminnassa olevan pohjimmiltaan se, että minun pitäisi alkaa kiinnittää huomiota vain siihen miten nyt läjään saatu yritys viedään astetta bisnesmäisemmälle tasolle. Eli miten siitä tehdään menestyvä ja laajentuva yritys.
Mutta, lieneekö tämä inspiraatiovaje johtuvan myös jollain lailla siitä että mikään elämässäni ei ole koskaan ollut kovin pysyvää ja mikäli jokin pysyy pidemmän aikaa, alan vaistomaisesti loitota siitä ja jo varautua siihen, että pian se muuttuu tai katoaa elämästäni. Seuraava teksti selventää aina vain nopeammin muuntuvaa elmämääni.. ja kun luen sitä koen uupumusta ja turhaannusta.

Ehkä juuri siksi olen puolen vuoden aikana löytänyt itseni salaa livahtamasta aatoksiin, jossa kuvittelen itseni olevan aivan vapaa. Ja lukiessani selvennystäni menneisyydestäni voin todella todeta - en tiedä mitä vapaus on! Tietääkö kukaan??

_{Toinen kehtiysjakso ja sen haasteet (vuodet 8-14)} 

_{Yhdeksäntenä elinvuotenani kaikki muuttui. Muutimme keskelle lehmiä ja laitumia, paikkaan nimeltä Suojala. En ymmärtänyt ollenkaan, kuinka suuria muutoksia oli taas edessä. Vaihtui siis taas koti ja nyt vielä kotikaupunkikin. Kaikki pysyi koossa päässäni, kunnes noin puoli vuotta muuttomme jälkeen vanhempani tulivat tulokseen, että koulunkäynti Helsingissä rasitti minua liikaa. Niin vaihtui koulukin ja sen myötä meni taas kerran pysyvyyden tunne. Kaiken kaikkiaan tämä seuraava viisivuotisjakso on elementeiltään yhteensopiva edellisen viiden vuoden jakson kanssa. Ensin repeydyn irti paikasta, johon olen pysyvyydentunteeni ladannut. Tämän jälkeen siirrän huomioni ihmiseen, joka sekin syystä tai toisesta häviää. Paras ystäväni, jonka kanssa olin kulkenut lähes koko tähänastisen elämäni taipaleen, jäi Helsingin huumaan.} 

_{Tällä kertaa repeytymisen aiheuttamat vauriot olivat näkyvämpiä ja voin pari vuotta todella pahoin. Onnekseni löysin uudelta ala-asteelta, joka oli pieni kolmiluokkainen kyläkoulu, uuden parhaan ystävän melko nopeasti. Voisi melkein sanoa, että yritin vielä samaa kaavaa itseni eheyttämiseen kuin aiemminkin. Jatkoin matkaani uuden ystäväni peräänantamattomalla tuella.} 

_{Kulkiessamme kohti yläasteelle siirtymistä lähimmän kaupungin suureen yhteiskouluun olin jo unohtanut kaiken tuskan ja luotin jälleen kerran huikeaan pysyvyyttä uhkuvaan elämänrakennelmaani. Vuonna 1994 kolmastoista syntymäpäiväni toi tullessaan lahjan, joka jälleen kerran heitti kaiken ylösalaisin. Äitini oli kaikessa hiljaisuudessa järjestänyt minut takaisin Elias-kouluun Helsinkiin. Hän oli tästä hyvin ylpeä ja oli joutunut toden totta järjestelemään paljon monimutkaisia asioita virallisesta asuinpaikasta lähtien. En koskaan unohda sitä, kuinka tunsin sisälläni tuskaa viimeisenä ala-asteen koulupäiväni, kun jouduin kertomaan ysätvälleni etten olisikaan tulossa hänen kanssaan yläasteelle.}

 _{Syksystä eteenpäin jatkoin sitten taas tutussa ja turvallisessa Elias-koulussa, samalla luokalla kuin mistä olin aiemmin lähtenyt. Olin pitänyt tiiviit välit vanhaan luokkaani - tai niin ainakin luulin. Vastaanotto ei ollutkaan ihan niin lämmin kuin olin kuvitellut. Lapsuudenystäväni käyttäytyi kaikkea muuta kuin riemun siivittämällä jälleennäkemisen innolla, joka sinänsä jo tuntui murskaavan sydämeni. Hänellä oli ollut lähtöni jälkeen vaikeaa. Ja sinä aikana kun olin ollut poissa, oli tapahtunut paljon - liikaa. Myöhemmin selvisi, että koulunvaihtoni oli ollut hänelle erittäin tuskallista ja nyt yhtäkkinen paluuni sekoitti kaiken sen mitä hän oli lähtöni jättämistä rippeistä saanut kootuksi. Huvittavaa sinänsä on, etten koskaan välittänyt kaikesta siitä kiusaamisesta ja mielipahasta, mitä ystäväni oli minulle vielä tuottava tulevina vuosina. Monesti äitinikin torui minua, koska ei ymmärtänyt, miksi tunnuin suojelevan ihmistä, joka kerta toisensa jälkeen pahoitti mieltäni ja särki sydäntäni. En ollut valmis päästämään irti hänestä. Sekin aika tuli, mutta paljon myöhemmin. Nyt kuitenkin luotin siihen, että hänen kuului olla elämässäni siinä muodossa kun hän oli, eikä syy näennäiseen hänen kamaluuteensa ollut pääasia. Äitini ei ymmärtänyt, vaan piti minua liian kilttinä ja ehkä jopa typeränä, kun annoin kohdella itseäni näin kaltoin.}

_{Olin toistanut nyt kolme selkeää kertaa kuvion, jossa elämä ja minä toimimme kuin toistona. Sama kiinnittyminen sen toivossa, että kokisin turvaa ja onnea sekä rauhaa - erityisesti rauhaa. Turvaa, jottei tarvitsisi pelätä jonkin hajoavan, onnea, sillä se on rakkauden tila ja rauhaa että saisin vihdoin olla kiitollinen elämästäni. Olin kerta toisensa jälkeen revitty irti kaikesta siitä minkä toivoin pysyvän. Tästä muutoksesta alkoi todella vaikea kausi elämässäni. Asuin viikot Irja-mummon luona Helsingissä, sillä jatkuva toisella paikkakunnalla ravaaminen rasitti minua liikaa. Ensimmäinen vuosi Elias-koulussa vielä sujui jotakuinkin kaikenlaisesta kiusaamisesta huolimatta. Toisena vuonna asiat mutkistuivat. En oikein tuntunut saavan minkäänlaista jalansijaa uudessa luokassani ja tilanne koulussa muistutti paljon tilannetta kotona. Vanhempieni välit alkoivat tulehtua vain entisestään ja omat välini heihin murrosikäni mukanaan tuomien lieveilmiöiden, kuten alkoholin käytön, takia eivät olleet senkään vertaiset. Näihin aikoihin aloin irtaannuttaa itseäni kaikesta. En enää kokenut tarvetta kiinnittyä mihinkään, en ainakaan paikkoihin tai ihmisiin. Olivathan ne osoittautuneet hyvin häilyväisiksi. Ei pysyvää paikkaa, ei pysyvää asemaa, ei pysyvää turvaa, ei sitten missään. Äitini muutti Helsinkiin ja avioero oli edessä. Se tiesi myös Suojalan kodin vääjäämätöntä menetystä - joka sinänsä ei enää tuntunut missään.} 

_{En enää koettanut kasata hajallaan olevaa pysyvyyden tunnettani, sillä olin kokemuksesta oppinut, ettei tapahtuisi muuta kuin sen hajoaminen jossain vaiheessa kuitenkin. Neljä vuotta nuorempi veljeni jäi asumaan ja jatkamaan elämäänsä isän ja isoäidin kanssa myynnissä olevaan Suojalan kotiimme. Tämän kaiken seassa kai alitajuisesti ymmärsin oman herkkyyteni ja joutuessani jatkuvasti tilanteisiin, jossa tulin haavoitetuksi kovetin pintani. Aloin käyttää voimaani, joka oli ennen suojellut minua ja läheisiäni, ainoastaan torjumiseen ja minähän torjuin kaiken. Irrottauduin ja keskitin huomioni jälleen kerran ulkoisiin asioihin, sillä erotuksella, etten antanut minkään enkä kenenkään kiinnittyä itseeni, en varsinkaan jos se tai hän osoitti pienintäkin häilymisenmerkkiä.} 

_{Voisiko parempaa huomionkohdetta kuvitella kuin miehet. Juuri täytettyäni neljätoista sain muuta ajateltavaa, kuin onnettoman olemassaolontilanteeni. Ensirakkaus iski sydämeeni kuin tykinkuula kesäleirillä. Varsin sopivasti ja tarkoituksenmukaisesti kyseinen nuoriherra sattui asumaan niin lähellä äitini vuokraamaa ”pakoasuntoa”, että hän ilmoitti soittelevansa iltaisin bassoserenadeja omasta ikkunastaan minulle. Tämä bassosointuinen kausi aloitti uuden opintien elämässäni. Enää irti päästämisenoppi ei ollut paikoissa tai ystävyyssuhteissa, vaan uudeksi oppimateriaaliksi muodostuivat miehet, tai tässä voisi kai puhua vielä pojista. Uusi kotimme, johon minun ei ollut tarkoitus muuttaa ollenkaan, oli pieni kangastapettiseinäinen, nuhruinen kaksio Kallion Porvoonkadulla. Sinne kuitenkin muutin, tahtoi äitini sitä tai ei ja pian siellä oli muitakin. Äidin ystävästä ja yhdestä minun ystävästäni muodostui perhe, perhe veitsenterällä.}