Päiväkirja teksti

Juuri tänä aamuna ti 29.1.2013

Istun aamupalalla, olohuoneen puolella pauhaa - no pauhaa.. joka tapauksessa pauhailee lasten aamuohjelma, jota Theo katsoo. Tuli sponttaani tarve kirjoittaa. Valvottuani eilen "taas" niinkuin niin monena muunakin yönä pitkälle pikkutunneille ja mieleni koetti taas jälleen kerran ratkaista tuhatta asiaa kerralla - ja toden totta olen niin paineisessa pisteessä tällä hetkellä yritykseni kanssa ettei meinaa enää parin vuoden puristuksen jälkeen erkkari riittää. Yritystähän on pyöritetty viisi vuotta, mutta jatkuva paine sen pystyssä pitämisestä on roikkunut ainoastaan mun niskassa viimeiset pari vuotta. Ollaan tässä parin kuukauden aikana ajauduttu tilanteeseen, jossa pitäisi uudelleen muokata koko toiminta. Suuria mahtavia lupauksia on ilmassa, mutta onhan niitä rehellisyyden nimissä nähty ennenkin - vai olenko vain minä nähnyt? Mutta onhan tämä konkreettisempaa kuin koskaan. Tänään ovesta pitäisi tupsahtaa sisään koko sarja teollisuustason koneistusta -- tai ehkä huomenna.

Olen todella väsynyt ja jostain ilmaantui yön aikana vasemman lapaluun alaosaan julmehko kipu. Hupaisaa sinänsä, sillä viimeisenä eilen yöllä purkasin pohtimaan printterin ulos huudattamien pohjakuvien ääreen jälleen sadannen tuhannen kerran järjestystä mihin koko neljänsadan neliön tilan "voisi" (totuus on että on pakko) uudelleen järjestää. Tätä tosin olen tehnyt koko elämäni. Uudelleen järjestänyt ja järjestänyt.. sama teemaa niin tässä ympärillä olevassa tekstissä kuin tässäkin purkautumisessa. Ja kohta loppuu aika kesken tällekkin ja on lähdettävä eteenpäin... tarhaan ja bussiin ja ja ja...

No, nyt siis tänä vielä toistaiseksi pimeänä aamuna mieleeni tulikin moinen idea, että mitäpä jos alkaisinkin pitää täällä ihan päiväkirjaa? Harvemmin varmaan yrittäjyyttä pääsee yrittäjän itsensä kuvaamana seuraamaan ikään kuin yksityisen näkövinkkelin kautta. Joka tapauksessa eihän minulla oikein mitään muuta purettavaa ole kuin se mitä yrityksessäni tapahtuu - ihan totta kuullostaako kamalalta? No, se on sentään totta. Jos otan kirjamuotoisen päiväkirjan ja lataan sinne tätä kamaa, ottaa vaan päähän lukea niitä jälkikäteen. Paljon mielummin lataan sen kaiken tänne "bittiavaruuteen",  josta se sitten jonain päivänä iskeytyy ehkä jonkun silmiin, joka asiasta on kiinnostunut tai sitte katoaa johonkin sähköiseen taivaaseen.

Myöhemmin... Koko matkan töihin itkun partaalla. Hillitön suru valuu päällä kuin tuskainen massa. Kaikki rakenteet - oli ne sitten orgaanisia tai ei, kaikuu surullista tyhjää. Massive Attackin unleashed soundtrackki korvissa kaikuu yhtä surullisen tyhjänä. Koko tämä todellisuus, mikä on vain värähdys peilikuvassa ja samassa aikakautisessa hetkessä se on enää vain muisto tai kaiku, jonka painoarvoa ihmiskunnan kehityksessä voidaan tuskin havaita. Mitä suuremassa paineessa ihminen elää, sitä tummemmin tulee kai pohtineeksi koko elämän mielekkyyttä ja merkitystä.

Ja kuinka voikaan asiat muuttua. Jos ei muuta niin tämä elämä opettaa minulle muutoksen. Sen minkä juuri uskoit todeksi. Oletko valmis päästämään siitä irti? Oletko valmis luopumaan sen tuomasta turvasta tai pohjan luovasta tunteesta missä apeus ja pimeys syleilee, jossa ahdinko on ystävä ja turvaa luova olemassaolon tosi. Jos niin päätät, on se niin - ja niin se on - kaikki pysyy ennallaan muuttumattomana mielessäsi.. kunnes ehkä jo jossain toisessa muodossa muistat, miten sen riippuva olemus sinussa luokin tietään ulos ja löydät keinon.

Jossain toiveen kätkössä majailee innostus olemassaolomme todellisuuden raadollisuuden kauneudesta. Ja kuinka vapauttaessamme itsemme sen ikeestä, löydämme itsemme luomasta uutta. Luomasta todellisuutta, jonka kuva onkin päinvastainen edelliseen. Ja rakastamme kaikkea sitä minkä se piirtää ympärillemme sielumme hymyillessä sille viatonta ja armahdettua iloaan. On olemassa olomme (olemisemme) moninaiset kasvot. Todellisen muodon kasvot, jotka samalla huutavat tuskassa ja surussa, myhäilevät orastavassa arveluksessa ja iloitsevat onnea kauneuden kukoistuksessa. Niin ovat olemassa kaikki ja vain me Itse olemme valmiit vastaanottamaan sen.

Hyperpäänsisäistä. Ja niin sen tulikin olla.

ETENEMISEN TIELLÄ RAAKILE OSA 3

Liikehdintä alkaa... muutos ja sen jatkuvuus

_{Kaikki alkoi muuttua nopeasti veljeni syntymän jälkeen. Koti vaihtui parin vuoden sisällä kaksi kertaa ja hoitopaikka luultavasti kolme kertaa. Näiltä ajoilta muistoistani löytyy hyvin syvällisen oivalluksen hetki, siitä miten aloin noin viisi-vuotiaana hahmottamaan erilaisia asioita. Selitin äidilleni seikkailuani, kun olin etsimässä hänelle valkovuokkoja äitienpäivänä. Metsän laidassa kulki tie ja jostain syystä olin pysähtynyt vain siihen miettimään ja yhtäkkiä mieleni loi kuvan todellisuuden päälle, jossa pellon ja metsäkkeen välissä kulkevalla polulla tanssahtelikin hevonen keräämässä valkovuokkoja koriin. Kertoessani tätä poiminta reissua äidille tämä kuva piirtyi yhdistyneenä mieleeni uudelleen ja nyt erityisen voimakkaana. Naurahdin kesken selitykseni, ja äiti tiedusteli miksi. Muistan hyvin selkeästi sen ponnistelun, että sain tarkasti kuvattua miksi naurahdin. Selvitin äidilleni mielenkuvittamisesta... kuinka mieleni ikäänkuin kuvittaa asioita ja koetin selvittää miten syvälle siihen kuvitelmaan saattoi upota.} 

_{Kaikki tuntui olevan liikkeessä ja ainoa kiinnekohta oli noin puolitoista-vuotiaana löytämäni ystävä sekä mökkimme, Töpsövä, jonka olimme ostaneet ollessani jotakuinkin kolme. Kaikki lomat ja monesti viikonloputkin vietimme Jyväskylän lähellä ja monesti rakas ystäväni oli mukana. Paikka edusti minulle riemua, vapautta ja seikkailua. Töpsövä oli suuri, lähes 200 neliöinen hirsinen maatila navettoineen, aittoineen ja saunoineen. Minulla oli oma kaksikerroksinen aitta, jota kutsuin Noitavajaksi. Rakastin noitia. Olimme aina noitia ysätväni kanssa- se oli maailma johon uppouduimme täysin. Kyseisen vajan kummalliselta sivutasanteelta noin 5-vuotiaana pudotessani remonttiroskan, lasin ja muun hengenvaarallisen rojun sekaan, sain ensimmäisen kerran kokea mitä tapahtuu kun elämä vilisee filminä silmien edessä. Ystäväni salaman nopeasta toiminnasta johtuen säästyin kuin ihmeen kaupalla pienin naarmuin. Töpsövän olemassaolon takia en kai piitannut muutoista ja niiden mukana tuomista muutoksista, sillä olihan minulla paikka joka pysyi ja johon saatoin palata.} 

_{Mökki kuitenkin pantiin myyntiin, sillä vanhempieni haaveena oli saada omakotitalo. Taloa etsittiin Helsingin lähistöltä ja kävimmekin katsomassa useita taloja. Yhden niistä muistan erityisesti, sillä se oli täynnä naiveja maalauksia ja muistan ajatelleeni, etten halua tätä meidän taloksi kun täällä on liikaa kamalia tauluja. Luulin että talo myydään irtaimmistoineen. Kuitenkin tämä talon etsintä tarkoitti, että se oli viemässä minulta pysyvyyttä elämästäni.}

_{Muistan reagoineeni todella vahvasti. Olin juuri päästänyt irti uskosta tai unhoittanut, ettei minun olisi kuulunut tulla tänne ja totuttelin vastahakoisesti isosiskona oloon. Nyt kun olin löytänyt edes jotain pysyvää elämästäni, en pystynyt käsittämään miksi minun tuli taas päästää irti. Kirjoitin elämäni ensimmäisen testamentin. En tiennyt muuta kuin, että se oli voimakas ja tunteita herättävä sana. Kirjoitin huoneeni oveen paperin jonka ostikko oli: ”Testamentti”. Näin annoin hyvin dramaattisin mielen- ja tunteenilmaisujen kautta kuulua kaiken mitä koko myynnin julmuus sisässäni synnytti. Aikuisten mielestä se oli hupaisaa ja jotenkin suloista. Mielestäni minua ei taaskaan otettu vakavasti. Aikani meuhkattuani luovutin taas ja päästin irti kiittäen mielessäni Töpsövää ajasta, jonka siellä olin saanut viettää.} 

_{Tämän menetyksen myötä keskitin kaiken huomioni kouluun ja parhaaseen jo aiemmin mainitsemaani ystävään, jonka kanssa saimme koulutaipaleemme jakaa. Elias-koulu on kuvaama – ja ilmaisutaitopainotteinen pehmennetty versio Steiner-koulusta. Parasta koulussa olikin piirtäminen, johon minulla on luontainen lahja. Töpsövän menetettyäni ystäväni oli nyt minulle jäljellä oleva pysyvyys ja tunnuin keskittäväni kaiken huomioni häneen eikä tässä edes haitannut se, että asuimme täysin eri puolilla kaupunkia. Niin aloitimme yhteisen seikkailuumme nimeltä koulu. Onnekseni minulla oli tämä ystäväni, sillä kotona oli äitini toimesta vähän väliä kehitteillä erilasia projekteja. Oli aina jotenkin häilyväistä, mutta johtuen keskittymisestäni ystäväni ja minun touhuihin saatoin olla näennäisen huoletta. Häilyväisyyden tunteen huojentamiseen ei auttanut vanhempani jatkuva erimielisyys näiden projektien tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta. Siksi en kai myöskään tuntenut oloani turvalliseksi vanhempieni kanssa. Mittasin turvan ja pysyvyyden ulkopuolisilla asioilla, kuten nyt ystävälläni. Äitini on kysynyt minulta, enkö todellakaan muista mitään onnellisia hetkiä lapsuudesta. Totta kai minä muistan. Niihin muistoihin liittyy useimmiten, oma maailmani jossakin tämän ja toisen unenomaisen maailmani välillä.} 

_{Keskitin kaiken huomioni tiukasti kouluun ja omaan henkilökohtaiseen seikkailuuni nimeltä elämä. Oikeastaan jo esikouluiästä koen, että toimin melko itsenäisesti, sain seikkailla tarhasta kotiin ja toisinaan menin eskarin jälkeen iltapäiväkerhoon - toisinaan en. Koulun alkaminen laajensi elipiiriäni ennestään. Nyt kuljimme kouluun läpi kaupungin seikkaillen Ruskeasuon metsikköjen läpi. Koulun aloitukseen liittyi vielä se, ettei luokallamme ollut alkuun koulua. Majailimme kahden luokan parakissa paraistentien koulun takapihalla, tokana vuonna suurempi parakkimainen koulurakennuksemme kuitenkin rakentui ja muutimme toiseksi vuodeksi siihen, kunnes kolmannen vuoden alussa koulumme muutti taas. Tämäkään ei haitannut - olihan minulla ystäväni ja olimme luokkamme hurjapäät ja voittamattomat!} 

_{On mielenkiinoista miten ulkopuolinen asennoituminen ja vaikutteet muovaavat kehittyvän ihmisen muistoja. Olin hyvin pitkään siinä uskossa, että aloin lukemaan ja kirjoittamaan vasta kovin myöhään ja että sen eteen tehtiin paljon töitä, myöhemmin sain kuitenkin selvennyksen että olin lukenut jo ennen kouluun menoa. Kaikin puolin hyvin pitkälle murrosikään elin uskossa, että olin tyhmä, ahne tai muuten vaan röyhkeä. Tämä näkemys itsestäni alkoi muuttumaan vasta paljon myöhemmin, eikä Pikkuego tunnut päästävän näistä harhoista irti kovin millään sillä ne ovat sen hallintakeinoja.}

_{Joka tapauksessa kaikki tuntui sujuvan hyvin ja ponnistlein koulussa.}

_{Kaikki tuntui olevan kohdallaan kunnes palapeli rysäytettiin rikki ja näin kaiken saavuttamani näennäisen edistyksen pyyhkiytyvän tyhjiin.} 

ETENEMISEN TIELLÄ RAAKILE OSA 2

Syntymä – erillisyyden harha

_{Saavuin siis vuonna 1981, toukokuun lopulla tähän maailmaan. Äitini mukaan synnyin kolmannella yrittämällä ja kolmenkymmenenkuuden kivuliaan synnytystunnin päätteeksi. Muistan äitini sanoneen, että hänestä tuntui kuin en olisi halunnut tulla tänne. Ja tämä todella pitää paikkansa. Paljon myöhemmin, juuri niihin aikoihin kun aloin tätä todella kirjoittaa kävin terapiassa, jossa muistelin menneitä. Olin juuri aloittanut opiskelemaan kolmatta ammattia tuoreena toisen lapsen äitinä. Opiskeluni syväluotaava olemus antoi potkua oman itseni tutkimiselle, jota olin harrastanut intensiivisesti aina viisitoistavuotiaasta saakka. Kävin pari kuukautta opiskelun ohessa terapiassa, jossa paneuduin nostamaan muistoja ja kokemuksia lapsuuden ajoilta. Noin kolmannella regressio kerralla, vaivuin kummalliseen halvaantuneeseen tilaan ja terapeuttini ihmetykseksi löysimme minut käymästä läpi seuraavanlaista muistoa.}  

_{Ruumiini tuntuu jäykistyvän. En voi liikkua.  Tunnen valtavaa voimattomuuden tunnetta ja tuskaa kuin olisin alistumassa johonkin mitä en todellakaan haluaisi tehdä, mutta tiedän sen olevan välttämätöntä. Tunnistan olevani jumissa. En oikein voi liikkua, olen kuin ahdistettuna paineeseen, joka halvaannuttaa minut paikalleen. Olen jämähtäneenä yhteen asentoon.  Ajattelen: Jaahah! Taas sitä mennään. Huokaisen vetäen syvään henkeä. Samalla tajuan, ettei rintakehäni liiku kuten hengittäessä. Selitän teraputille ettei minun kuulu hengittää, toisin sanoen tajuan, ettei minun edes tule vielä hengittää. Kaiken kaikkiaan muistikuvaani sävyttää epätoivo ja jonkinlainen epäonnistumisen tunne. Epäonnistumisen tunne siitä, että joudun vielä takaisin tänne jonnekin. Alistun ja tiedän, että minulla on vaikea taival edessäni ja tulen käsittelemään paljon asioita todella tiiviillä aikataululla. Kun tajuntani laajenee, ruumiini ulkopuolelle, tunnen myös ulkopuolella epätoivoa, surua ja tuskaa. Tämä aiheuttaa minulle vain lisää voimattomuuden tunnetta, koska tiedän, etten voi tehdä mitään muuttaakseni tilannetta. Regressiomuistossani ääneni on miehen, tiedän sen olevan edellisen ääneni. Koen lipuvani kauemmas kodistani, jonne minulla on kova kaipuu. Koen, että minut ikään kuin revitään, jonnekin minne en haluaisi mennä.}

_{Palauduin aikaan juuri ennen syntymähetkeäni. Teraputtini ihmetys johtui siitä, että pääasiallisesti hänen asiakkaansa olivat palautuneet syntymäkokemukseensa, vasta pitkän terapiajakson jälkeen, ja niitäkin kertoja oli ollut hänen urallaan vain muutama.} 

_{Koen, että jo syntymäni oli kohdallani vaikea matka. Ymmärrän nyt, että jo silloin mukana ollut tunnetila oli jonkinlainen jästipäinen uskoni ettei minun enää kuulunut tulla tänne. Se oli luova tekstini teeman ja sävyttävä vahvasti koko ensimmäisen elämäni jakson, jonka aion jakaa tässä kanssanne.} 

_{Minut oli repäisty irti jostakin, mikä oli kotini ja minkä myöhemmin olisin tuleva muistamaan. Olin siis erillinen, pettyneen eksynyt ja se mitä jo saapuessani koin, oli vain vahvistuva seuraavan kahdenkymmenenkolmen vuoden ajan ja tällä matkalla olen edelleen.}

_{Seuraavat tekstit kuvaavat matkaani pois itsestäni. Oman sisäisen ahdinkoni elämässä olemisen lisäksi, aloin sirpaloitua aina vain lisää myös ulkoisten tapahtumien ansiosta. Koen, että aina neljätoistavuotiaaksi saakka kuljin poispäin itsestäni ja tämä kulku oli vaivalloista. Vahvimpana on kuitenkin aina säilynyt jonkinlainen hiljainen usko siihen, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluu – tosin joskus olen vaikuttanut ulkoisesti malttamattomalta ja saanut siitäkin kuulla useasti.  Olin ajatellut tulleeni tänne vain käymään! Minulla oli luulo ettei visiittini tällä kertaa tarvitsisi kestää kauan, mutta toisin on käynyt. Täällä ollaan edelleen. Kun jossakin vaiheessa tajusin, etten ihan heti pääsisikään pois valtasi minut ahdinko; Olin jumissa pienessä ruumissani ja kokemuksesta tiesin, että kasvuni tulisi viemään kauan. Seuraava muisto on ajalta jolloin oli noin kaksivuotias,} vaikka seuraavaksi kuvattu kokemus on hupaisa, se ei ollut hupaisa eikä ole edelleenkään. 

Istun rattaissa ja olemme tulossa lähimarketista. Yhtäkkiä muistan, ettemme ostaneet makkaraa, josta kovasti pidin. Koetan selittää tätä äidille, jotta voisimme vielä korjata tapahtuneen virheen. 

_{Koetan selittää äidille, että emme ostaneet T-makkaraa (Tukon lauantaimakkara). Äitini naurahtaa takaisin: ”Ei sellaista ole kuin tee makkara. Eikä myöskään sellaista kuin kahvi makkara”. 
Tämä hetki painuu mieleeni, sillä juuri silloin muistan, että tie on pitkä ja etten vajavaisella kielelläni asiaa pystyisi äidilleni selventämäänkään ja äiti ilmiselvästi ei halua ymmärtää. Huomaan äidin olevan huvittunut jutuistani - ahdistaa. ”En minä ole huvittava, minä olen tosissani”, ajattelen ja tunnen luovuttavani.}

_{Muistan pätkiä aina kaksivuotiaasta lähtien. Muistan paljon sellaista, jota voisin yhtä hyvin olla muistamatta. Muistan myös unia – kummallisia unia jo varhaislapsuudestakin. Olen aina nähnyt paljon unia ja toisinaan voin kommunikoida unien kanssa ja hallita niitä niin kuin tahdon.
Vahvin unen kaltaisena leijuva muisto on jokailtainen repeytyminen. Repeämistä tapahtui aina noin seitsemänvuotiaaksi saakka, jonka jälkeen se unohtui ja palautui mieleen vasta murrosiän loppupuolella. Repeäminen tapahtui juuri ennen vajoamista jonkinlaiseen tajuttomuuteen ja se tuntui kuin kahta tiivisti yhteen liimattua osaa olisi väkivalloin revitty irti toisistaan. Repeäminen kuului myös äänenä, josta tiesin aina, että nyt lähdetään. Toisinaan taas minun oli vaikea nukahtaa ja joskus jopa pelkäsin tätä repeämistä. Äitini tietysti antoi minun ymmärtää, että olin tuhma, kun en voinut käydä nätisti nukkumaan ja sainkin nopeasti otsaani yökyöpelin leiman.
Hätä keinot keksi ja harrastin niin sanottua oikean kanavan hakua. Kääntyilin sängyssäni kuin televisioantenni, joka etsii parempaa taajuutta. Löydettyäni kanavan, jonka ohjelmisto miellytti jäin katselemaan sitä ja vaivuin uneen. Unessa olikin kivaa. Olin milloin tanssimassa keskellä valkoisia hohtavia hahmoja, jotka sitten aamulla kuvailin äidille lumiukoiksi tai istumassa isän kanssa hyppyrimäen hyppyrin alla suojassa pommeilta keskellä sotaa. Äiti ei aamulla voinut kuin ihmetellä mistä kolmivuotias tyttö saattoi tietää mitä on sota, saati sitten mikä on pommi. Tämä vahva yhteys johonkin näkymättömissä olevaan on suonut monesti minulle huojennusta, kun turbulenssi on ollut kovimmillaan. Ja turbulenssia tosiaan oli tuloillaan.}

_{Neljävuotiaana sain hartaudella odottamani pienen sisaruksen. Olin haltioissani siihen asti, kunnes huomasin äidin vaihtaessa vaippaa, ettei kyseessä ollutkaan sisko vaan veli. Olin huudahtanut ”Sillähän on munat! Äiti sinähän lupasit minulle pikkusiskon.” Annoin myöhemmin veljelleni nimeksi Kukka Natasha, sillä olin päättänyt, että se on hänen nimensä. Veljeni syntymä muutti kaiken. Isä suojeli niin kuin isä vain saattaa pienenpää pienokaistaan suojella. Minä olin pahan alku ja juuri ja olin päättänyt pitää kiinni siitä, että minun olisi kuulunut saada pikkusisko eikä -veli. Vauva oli kiltti; söi, nukkui ja tuhisi ja toimi muutenkin kaikin puolin kuin unelma. Tiesin, etten itse ollut vauvana samanlainen. Minä huusin ensimmäisen puoli vuotta. Oli sivuääntä sydämessä eikä suolistokaan toiminut niin, kuin olisi suonut ja muistin sen. Veljellä toimi kaikki ja minä tiesin senkin ja se pahensi oloani. Koin itseni epätäydelliseksi enkä voinut sietää sitä. Hän oli kaikkea sitä, mitä minä en jostain syystä kokenut olevani.} 

_{Sisälläni tunsin katkeruutta. Katkeruutta siitä etten saanut minulle luvattua pikkusiskoa sekä katkeruutta siitä että tämä ryökäleen vauva tuntui olevan vanhemmilleni mieluisampi kuin minä. Veljen tulo synnytti lisää vaikeuksia äidin ja isoäidin kanssa. Aloin potea jonkinlaista rakkaudettomuutta heidän taholtaan.  Isoäitini, joka oli aina pitänyt minua hyvänä ja jonka läheisyyteen olin tottunut, alkoikin veljen syntymän jälkeen käyttäytyä kuin olisin vihollinen.
En voinut ymmärtää tätäkään. Kaiken kukkuraksi isoäiti muutti meille. Tuntui kuin perheeni olisi kääntänyt selkänsä minulle. Tein aina kaiken väärin tai sitten en ollenkaan ja olin taas ikävä tapaus. Koetin niin kovin olla heidän rakkautensa arvoinen ja pikkuhiljaa unohduin aina vain enemmän. Koin tulevani hylätyksi ja epäkelvoksi itsenäni. Näin kadotin itseni ja sen myötä rakkauden itseäni kohtaan. Muunnuin siksi, mitä minun sanottiin olevan ja uskoin sen. Veljeni sai tietysti tuntea kaiken tämän nahoissaan. Kultainen pikku olento, joka aina halusi parastani. Jos hänen piti valita jotain, hän siirsi aina vuoronsa minulle ja pisti minut kaikin puolin itsensä edelle. Minä taas olin ”minä tyyppi” ja sain sitten aina kuulla vertailua veljeeni, joka oli äidin mielestä niin paljon herttaisempi. Käydessäni viidettä vuotta tiesin olevani ahne, ilkeä ja tyhmä, joka yhä harvemmin osasi tehdä mitään hyvin tai oikein.} 

_{Murrosiässä olin useamman vuoden ajan paennut kauemmas vankan suojamuurin taakse ja vain siksi, että pystyisin suojautumaan ulkoisilta vaikutteilta, kuten äidiltä. Ainoana syynä tälle ulospäin suuntautuvalle torjunnalle ja sisäänpäin kääntymiselle oli, että voisin löytää itseni, oman minäni, ja sitä kautta oppia mitä minä olen ja mitä en. Tähän saakka olin pitänyt itseäni tyhmänä. Kun sitten pääsin rauhassa prosessoimaan itseäni, sain huomata ettei luuloni pitänytkään paikkaansa. Yhtä lailla vasta murrosiän loppuvaiheessa uskalsin alkaa muistella niitä vääryyksiä mitä annoin veljeni kokea. Siihen saakka kuitenkin hyljeksin veljeäni, samalla tavoin kuin koin itseni tulleeni hyljeksityksi hänen syntymänsä takia. Kesti monia vuosia ja otti monia anteeksipyytelyiden hetkiä ennen kuin aloin saada kontaktia veljeeni, joka oli vuosien saatossa liukunut kauas minusta. Ennen kaikkea vei kauan, että pystyin hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja antamaan itselleni anteeksi kaiken häntä kohtaan tekemäni vääryyden. Vasta tämän anteeksiannon myötä pystyin pääsemään irti tuskasta, joka riipaisi aina nähdessäni veljeni. Tämän ihmisen elämääni tulon myötä kävin läpi suurimman koetinkiveni irtipäästämisopintielläni; kuinka palata rakkauden tilaan kun sieltä on ensin repeytynyt irti. Onneksi tuska on poissa ja nyt sanon: ”Tämä on veljeni.”
Olen ylpeä ja onnellinen hänestä. Rakastan häntä.}